Raksatunteita ja tunnelmia
Ystäväni totesi joskus blogin aloittamisen aikoihin että kirjoitathan sitten rehellisesti. Tätä asiaa olen miettinyt. Rehellisesti. Rakentaminen on sellaista vuoristorataa että. En voi jokaista tunnetta ja tilannetta analysoida täällä blogissa. Välillä on ollut sellaista hampaiden kiristystä ja tervan juonia koko touhu. Välillä olen kummastellut miksi moiseen touhuun suostuin ylipäänsä. Raksaleskenä on todella yksinäistä, raskasta, puuduttavaa jne. Joskus sitä miettii miksi hitossa emme rakentaneet ennen perheen perustamista!?! Kahden alle kolmivuotiaan kanssa kotona olo on ollut raskaanpaa mitä oletin. Mutta eihän sitä tajua rakentaa silloin kun on kahdestaan puolison kanssa. Silloin tuntuu että tilaa on… mutta yht äkkiä lapsia on kaksi ja tila loppuu kuin seinään. Meillä on tällä hetkellä 15 neliötä per henkilö tilaa. Mielestäni se on todella vähän mutta tiedän että ihmisiä asuu ahtaamminkin. Sitten kun pääsemme joskus muuttamaan on meillä noin 60 neliötä per henkilö asuinpinta-alaa. Raivostuttavaa on se että nykyinen asuntomme tursuaa tavaraa, ei pelkästään oleellisia vaan jotenkin myös raksatavarat on vallannut myös kotia. Meillä on kaapit täynnä tapetteja, pöydät täynnä pahvilaatikoita, on peilejä, valaisimia, saunan lauteilla laattoja, lattiakaivoja, sohvan takana hattuhylly, kaapissa uusia pyyhkeitä odottamassa uuteen kotiin pääsyä. Tavaraa pursuaa ovista ja ikkunoista. Ostan aina kun eteen tulee jotain sopivaa. 🙂 Oi oi sitä päivää kun joudumme muuttamaan… Ehkä sinne uuteen kotiin mahtuu aika hyvin tavaraa! 🙂 Toinen asia mitä olen miettinyt on sitä kun yksi ihminen totesi että se on Sanna sellainen juttu että sinä et rakenna mitään taloa vaan Esa rakentaa. Tällä hän tarkoitti sitä että minulle jää lastenhoito ja mieheni rakentaa. Sanoin hänelle että kyllä minä sitten osallistun kun alkaa sisähommat (mielenkiintoisin vaihe minusta). Aion laittaa lapset joka viikonloppu hoitoon ja tulen Esan kanssa maalaamaan ja tapetoimaan, perustelin. Arvatkaapa kuinka monta kertaa olen ollut rakentamassa? En kertaakaan (jos rakentamiseen ei lasketa siivousta, ruuan laittoa, asioiden hoitoa, sisustamista jne) :)! Päätin että todistan seikan vääräksi ja aion rakentaa! En aio jäädä sivusta seuraajaksi. Mutta kylmä totuus on että en MINÄ mitään rakenna, vaan mieheni. Se on välillä tosi turhauttavaa! Mutta tyytyminen on tähän rooliini, me itse tähän ryhdyimme. Mutta on se Esallakin raskasta ja tosi fyysistä. Vaatii aika hyvää peruskuntoa ja sisua. Eikä mies juuri koskaan valita väsymystään (on varmasti tämän piirteen perinyt vanhemmiltaan). Tiedän että jos en pitäisi tätä blogia, en todennäköisesti kävisi kovin usein raksalla, saati ottaisi kuvia tai olisinko ylipäänsä kiinnostunut siitä missä mennään?! Minun onnekseni aloitin blogin pitämisen. Pysyn jotenkin kartalla. Hammasta purren siis tässä välillä mennään, MUTTA iloitsen pienistä edistysaskeleista ja siitä että tulee näkyvää aikaiseksi koska tiedän silloin että olemme askeleen edellä kohti unelmaamme, Villa ElSallan valmistumista! 🙂 Välillä on oikeasti ihanaa olla mukana tässä projektissa, nähdä Esan käden jäljen rakennustyössä, nähdä lasten ilo omasta uudesta huoneesta ja ennen kaikkea saada ihmisiltä kannustusta ja kehuja! On aivan mahtavaa lukea blogista teidän kommentteja! Kiitos suuresti niistä! Se auttaa todella jaksamaan eteenpäin! Ja tietenkin olemme kiitollisia kaikesta avusta ja lähinnä talkoo avusta mitä olemme saaneet! KIITOS! 🙂 Olen aika vakuuttunut että melkein kaikki tällaisen rakennusprojektin läpikäyneet ihmiset ovat jotain vastaavanlaisia tunteita joskus kokenut. Harmikseni en niihin ole juuri törmännyt lukemissani rakennusblogeissa. Ja lisäksi tunnemme todella vähän myös rakentajia, joilta saisi vertaistukea. Joten olisi mukavaa lukea ajatuksianne tästä vuodatuksestani! Ihanaa viikonlopun alkua kaikille blogin lukijoille!!!!
